lauantai 26. syyskuuta 2009

Minun oli määrä kirjoittaa / lyriikkaa

Olin ajatellut kirjoittaa tänään kärkevän blogimerkinnän, jonka avaisin napakalla kirjallisuussitaatilla. Jumituin kuitenkin selailemaan kauan koskematta olleita runokirjojani ja törmäsin kahteen mielirunooni, joita ainakin Radio Moreenin kuuntelijat ovat kuulleet minun joskus ääneenkin lukevan. Menköön tämä siis ennemmin iltasatutyyppisenä tekstinpätkänä. Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa tutustua kotimaiseen nykyrunouteen, jonka tyylilajeista seuraavien pätkien edustama proosarunous minua eniten miellyttää. Olkaa hyvät.

Savupiippujen yksinäisyys. Ne eivät koskaan opi nimeltä kaupunkia jossa asuvat, eivät tapaa toisiaan eikä niillä ole kieltä, yhdellä pystysuoralla silmällään ne rekisteröivät muutoksia taivaalla, vuodenajat, lyhyet ja pitkät kierrokset. Mikään sää, yksikään pilvi ei ole tullut kahta kertaa kohdalle.

Elämässä ei tapahdu suuria asioita, mutta pieniä koko ajan. Kuolema, tiilen irtoaminen, on ainoa tapahtuma savupiipun elämässä, ja silloinkin se vain muuttuu muuksi. Silloin ihmiset seisahtuvat kuuntelemaan maailman ääntä, hidasta murenemista. Ihmiset voivat silloin yrittää itse katsoa pilviä kaupungin yllä ja ajatella olevansa pilvien tavoin vapaita, vangittuja kulkemaan milloin minnekin tuulien mukaan.

Kun savupiippu kuolee, pilvet aloittavat alusta.

Antti Koivumäki: Mukavat kaupunginosat


Satu Ounasjoesta

Poika ei mene jokeen itseään koetellakseen, hän ei tahdo juoda vettä vaan janoa, sillä poika on mies syntyessään, niin kuin mies on poika aina. Ja poika kietoo pyyhettä ympärilleen, se on marimekon niin kuin kaikki silloin, silloin maailmassa oli vain raitoja. Silloin oikea ja väärä olivat samalla kankaalla, parvekkeilla lepattivat markiisit silloin, punaista ja valkoista, punaista ja valkoista. Silloin poika kääntyi ja sanoi: vapaus on tuuli, ihminen sen kello, valitsee vapaudestaan vain vähän.

Saila Susiluoto: Siivekkäät ja hännäkkäät

Ei kommentteja: