keskiviikko 19. joulukuuta 2007

Sanafetisistin tunnustuksia

Vaikutusvaltainen protokollamme on aikaansaanut pitkällisten alter egojen välisten bilateraalisten neuvottelujen tuloksena aikaan julkilausuman suomen kielen kauneimmasta sanasta. Vastikäänhän jossakin valittiin sana "äiti" kauneimmaksi, mutta uskon tuon johtuvan enemmänkin sanan semanttisesta sisällöstä kuin foneettisesta miellyttävyydestä.

Ja vuoden 2007 Ellunkanan elintilan Miss Sana -palkinnon saa... taajama.

Jostain syystä olen äärettömän mieltynyt tuohon ilmaukseen. Se aaltoilee pitkine vokaaleineen mukavasti suussa, ja toisaalta alun t tuo sanaan tarvittavaa särmää. Lisäksi se on äärettömän havainnollinen: en ole havainnut muissa kielissä vastaavanmerkityksistä sanaa, jos joku tietää predikoikoon välittömästi. (Ruotsin tätort ei mielestäni ole ihan sama asia.) Suomen asutukseen liittyvä terminologia on muutenkin äärettömän kaunista: miettikääpä vaikka sanaa lähiö. Mmm!

Juttelin tänään kaverin kanssa kahvilla ulkomaille muuttamisesta. En oikein osaisi itse kuvitella vaihtavani kotimaata: olen niin kirotun ugri, että haluan puhua äidinkieltäni, nauttia (vielä kun voin, vrt. eilinen kirjoitus) Suomen neljästä vuodenajasta ja elää tutussa kulttuuriympäristössä. En ole nationalisti, ainoastaan vahvasti kulttuuriin määrittynyt ihminen. Ja itseäni määrittää vielä kotoinen kieli niin voimakkaasti, että joutuessani ilmaisemaan itseäni vierailla kielillä minusta ikään kuin putoaa pala pois. Jos en voisi puhua ja kuulla suomea ympärilläni, olisin kuin Klonkku ilman mahtisormusta.

Jaha. Näin mahtipontista soopaa sitä tänään.


tiistai 18. joulukuuta 2007

Jalanjälkiä Sarasvatin hiekassa

Intiaani ties eikä kirkonmies miten luotiin maamme tää
Rajalinjoja vailla ja sillä lailla se ois pitänyt säilyttää

-Freud, Marx, Engels&Jung: Mystinen metsätyömies

Ylläoleva Freukkareiden biisi on käynyt monet kerrat mielessä seuratessani vastikään päättyneen Balin ilmastokokouksen tapahtumia. Al Gorea lainaten hiilidioksidipäästöt eivät kunnioita valtioiden rajoja, vaan ongelma on yhtäläinen kaikille maapallon asukkaille riippumatta heidän omista toimintatavoistaan. Valtioiden pitäisi pystyä unohtamaan omat etunsa ja toimimaan yhdessä ilmastonmuutoksen kahlitsemiseksi, ajattelematta vaikka oman teollisuutensa kilpailukykyä. Tämä on tunnetusti ollut ongelma etenkin Yhdysvalloille, jota on ollut erittäin vaikea saada mukaan minkäänlaisiin neuvotteluihin (ironista kyllä, Jenkkilässähän myös kirkolliset asiat ovat politiikanteossa erittäin tärkeitä). Balilla onneksi mentiin tässä asiassa eteenpäin.

Ilmastonmuutos on tosiasia, jonka kiistävät enää harvat änkyrät. Jokaisen tulisi nykymaailmassa pohtia omaa toimintaansa ja kulutustottumuksiaan sen näkövinkkelistä, pyrkien ekologisesti mahdollisimman kestäviin toimintamalleihin. Meillä länsimaisen hyvinvointivaltion asukeilla on mahdollisuus valita vaikkapa miten ja missä tuotettua ruokaa syömme, miten liikumme paikasta toiseen ja minkälaisia palveluita käytämme. Kehitysmaissa tällainen on yksilötasolla vaikeampaa, jopa mahdotonta, mutta ilmastonmuutos koskettaa heitä yhtä lailla.

Vaikka olenkin monista asioista kalastaja Linkolan kanssa eri mieltä, on hänen näkemyksessään maapallon kantokyvystä kovastikin järkeä. Maapallo ei yksinkertaisesti kestä kuutta miljardia länsimaisten normien mukaisesti kuluttavaa ihmistä. Tämä johtaa aikamoiseen älylliseen ristiriitaan, sillä kaikkien intresseissä toki on saada kehitysmaat kehittymään. Länsimaat teollistuivat aikanaan ympäristön kannalta varsin epäkelvolla tavalla, ja kehittyviä maita närästää, kun niiltä evätään oikeus samaan. Nykyään kuitenkin asioista tiedetään paljon enemmän kuin 1800-luvulla, ja kehitysmaita tulisikin tukea kehittämään talouttaan mahdollisimman ympäristöystävällisesti.

Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan samalla kun kehitysmaiden elintaso nousee meidän länsimaalaisten olisi kyettävä "laskemaan" elintasoamme. Tämä on monien hyvin vaikea ymmärtää. Olen laittanut sanan laskemaan sitaatteihin siksi, että olemme länsimaissa tottuneet moniin asioihin, jotka itse asiassa ovat melko tarpeettomia ja näistä luopuminen olisi ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllistä. Moni taajama-alueella asuva esimerkiksi tulisi vallan hyvin toimeen ilman autoa, mutta mukavuudenhalustaan sitä käyttää. Lihan tuotanto kuluttaa maapallon voimavaroja ja tuottaa päästöjä moninkertaisesti enemmän kuin maanviljelys, ja siirtymällä syömään enemmän kasvisruokaa voi helposti tehdä todellisen ekoteon. Tosin kannattaa myös miettiä, mistä ruoka on peräisin: Etelä-Amerikasta laivatut etelän hetelmät eivät ole läheskään niin ekologisia kuin lähikunnassa kasvatetut luomuomenat. Myös ns. vihreään sähköön vaihtaminen kannattaa.

Yksilön tai valtion luonnonvarojen kulutusta voidaan mitata ekologisen jalanjäljen avulla. Oman jalanjälkensä voi laskea täällä http://www.earthday.net/footprint/info.asp Minun jalanjälkeni on 2,3 hehtaaria, siinä missä keskivertosuomalainen tarvitsee 8,4. Jos kaikki eläisivät kuten minä, tarvittaisiin 1,3 maapalloa. Tulokseni on siis varsin hyvä, mutta vieläkin voisi parantaa. Tulokseeni vaikuttavat muun muassa se, että asun kahdestaan mieheni kanssa länsimaisten standardien mukaan varsin pienessä asunnossa (alle 40 m2), jossa käytämme ekosähköä. En syö lihaa enkä omista autoa. Nostan tässä hiukan omaa häntääni ja totean, että minusta on tärkeää myös elää kuten opettaa. Arvostan suunnattomasti esimerkiksi Oras Tynkkystä, joka pyrkii huomioimaan ympäristönäkökohdat kaikessa toiminnassaan.

Tämänpäiväisen tekstini otsikko viittaa tietenkin Risto Isomäen ekokatastrofista kertovaan romaaniin Sarasvatin hiekkaa. Suosittelen lämpimästi lukemaan, kirjan julma dystopia voisi hyvin olla jonain päivänä todellisuutta.



maanantai 17. joulukuuta 2007

Ja eikun syömään... not

Mieheni kävi ruokaostoksilla ja toi minulle syötäväksi pakastealtaasta löytämäänsä Pirkan pestopastaa, olettaen minun moisesta kovasti ilahtuvan. Lähempi tuoteselosteen tarkastelu paljasti kuitenkin tuotteen sisältävän anjovista, mitä kaltaiseni laktovegetaristi ei tietenkään suuhunsa suurin surminkaan laita. Alkoi ottaa ihan penteleesti pallopollaan moinen.

Mikä ihme siinä on, että periaatteessa täysin vegetaarisiin eineksiin täytyy väkisin muiluttaa tapettuja eläimiä? Ei ole kauaakaan siitä, kun löysin eräästä salsasta (mikä lähtökohtaisesti on täysin vegaaninen elintarvike) lihalientä. Voisi ainakin yrittää sellaista käytäntöä, että tuotteisiin laitettaisiin näkyvästi esille, mitä tuote sisältää: esimerkiksi juuri noihin Pirkka-tuotteisiin voisi kirjata isolla "sopii kasvissyöjille/suitable for vegetarians" mikäli tuote ei sisällä kalaa, kanaa tai lihaa. Tietäisi karvaisempikin puoliskoni, mitä ostoskassiin sopii asettaa mikäli tahtoo välttyä perhedraamalta.

Niin, entäs sitten vegaanit? On toki hieman ongelmallista, kun esimerkiksi kasvissyöjille markkinoidut Go Green -soijapihvit sisältävät kananmunaa, mitä moni välttää - itsekin pyrin sen dieetistäni mahdollisimman tarkasti eliminoimaan, sillä siipikarjan elinolot ovat monin paikoin todella epäinhimilliset. Näihin voisi laittaa näkyvästi esille tiedon niiden sisältämästä eläinperäisestä aineksesta malliin "sisältää kananmunaa". Ei luulisi olevan kovin monimutkaista ja helpottaisi kovasti kuluttajan suunnistamista einesviidakossa.

perjantai 14. joulukuuta 2007

Vaurioita mediamaisemassa

Yleisradion tila se jaksaa puhuttaa päivä toisensa jälkeen. Tv-lupia on irtisanottu ennätyksellisesti, mikä osaltaan on aiheuttanut Ylelle rahoituskriisin: säästötoimenpiteitä on luvassa vielä Yle Extran lakkauttamisen jälkeenkin. Tilanne on todella surullinen, sillä Yleisradiota tarvitaan edelleenkin suomalaisen mediamaiseman biodiversiteetin ylläpitäjänä.

Julkisen palvelun median hienous on siinä, että se voi tuottaa laadukasta ja monipuolista ohjelmaa ajattelematta katsojalukuja tai kuluttajasegmenttejä. Tämä takaa muun muassa kielivähemmistöjen (myös viittomakieli) huomioinnin ohjelmapolitiikassa sekä antaa mahdollisuuden lähettää muutakin kuin suuria katsojalukuja tavoittelevaa viihdettä. Viihdettäkin toki tarvitaan, mutta massaviihteen, ennen kaikkea amerikkalaisen, markkinoilla kaupalliset kanavat ovat ottaneet niin vankan aseman ettei Ylen kannata sille sektorille lähteä mestaroimaan. Ylen ydinosaamista onkin ajankohtaistuotanto sekä kotimainen kulttuuri ja draama.

Tv-lupamaksukäytäntö näyttäytyy nykyisessä tilanteessa koko lailla aikansa eläneenä systeeminä. Paitsi että lupia irtisanotaan jatkuvasti protestimielessä, lupamaksua on edelleenkin mahdollista kiertää ja pakoilla. Ihmisten tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että jättämällä lupamaksun maksamatta maksu kasaantuu muiden kansalaisten maksettavaksi. Solidaarisuus, missä pelaa?

Vapaamatkustajaongelmaan olisi yksi varsin näppärä ratkaisu, nimittäin lakkauttamalla lupamaksukäytäntö ja siirtymällä rahoittamaan toimintaa verovaroin. Jos tämä herättää negatiivisia viboja, kannattaa miettiä sitä tosiasiaa että suurin osa suomalaisista maksaa kiltisti kirkollisveroa vaikka kirkon palveluita ei käytä kuin korkeintaan omissa hautajaisissaan. Verotuskäytäntöä olisi periaatteessa mahdoton kiertää, joten se takaisi rahoitukseen enemmän ennustettavuutta kuin vaihteleva lupamaksukertymä.

Jotain Ylen taloudelle on tehtävä ja pian. Jatkuvat toiminnan supistamiset ja työntekijöiden irtisanomiset eivät ole pitkäjännitteistä toimintaa, sillä väistämättä leikkaukset näkyvät myös ohjelmatuotannossa mikä ei ainakaan lisää ihmisten halukkuutta osallistua palvelun rahoittamiseen. Ehdotankin siis kannettavaksi erityistä mediamaisemaveroa, jolla ylläpidettäisiin Yleisradion toimintaa eettisesti ja mediaekologisesti kestävällä tavalla, niin että kaikki kukat saisivat edelleen kukkia.

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Poliisi hämmentää taas

Osallistuin vähän yli vuosi sitten ASEM-kokouksen tiimoilta Helsingissä järjestettyyn suureen mielenosoitukseen. Tapahtuma oli oikein leppoisa ja isommilta rähinöinneiltä vältyttiin, vaikka jengiä olikin melkoisesti kertynyt iskulauseita huutelemaan ja marssimaan. Toveri Paavo Arhinmäki huudatti ihmisiä megafoneineen, mieleen jäivät pyörimään muun muassa sloganit "meidän Eurooppa ei ole herrojen Eurooppa" ja "meidän Eurooppa ei ole poliisibussien Eurooppa (näitä hirvityksiä oli reitin varrelle parkkeerattu oikein useampi kappale)". Jossain vaiheessa allekirjoittaneen kielikorvaa alkoi juimia niin hermeettisesti, että oli pakko sulkea kuuloelimet ja jupista itsekseen mantraa "meidän Eurooppamme on possessiivisuffiksin Eurooppa". Myöhemmin illalla toiset tahot olivat organisoineet sen kuuluisamman ASEM-tempauksen, josta ei sitten selvittykään pelkkien kielipoliisien voimin vaan jälkipyykkiä lingotaan edelleen.

Viime päivinä kansan uskoa poliisivoimiin on jälleen koeteltu. Helsingin huumepoliisia epäillään vakavista menettelytapavirheistä, ja poliisin toimet tuon edellämainitun Smash Asem -mielenosoituksen yhteydessä ovat nousseet uudestaan keskusteluun - puhumattakaan julkisuuteen vuotaneista putkapahoinpitelyvideoista. Uutiset eivät tee hyvää Suomen poliisin maineelle, joka noin yleisesti katsoen lienee ihmisten keskuudessa varsin hyvä.

Poliisia tarvitaan järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Täydellisessä maailmassa toki ei olisi rikoksia, jolloin virkavalta olisi tarpeeton. Kuitenkin koska maailmamme ei ole virheetön, on jonkinlainen järjestystä ylläpitävä taho paikallaan. Toistaiseksi poliisia parempaa systeemiä ei liene keksityn. Järjestelmä vaatii silti vastavuoroisuutta: poliisin on toimittava niin, että ihmiset voivat ammattikuntaan luottaa. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa polliisia ei tarvitsisi pelätä kuin korkeintaan oululaisten, ja ainoa aidosti halveksittava poliisi olisi rokkipoliisi, tuo bändikeikoilla nenänvarttaan pitkin esitystä katsova nyrpeä besserwisser.

Aina silloin tällöin kuulee kertomuksia poliisin tekemistä ylilyönneistä ja välinpitämättömyydestä virkatehtävissään. Näihin olisi puututtava välittömästi, sillä tilanne, jossa vaikkapa kotonaan pahoinpidelty ihminen ei halua soittaa tapahtuneen vuoksi poliisille "koska ei se kuitenkaan mitään tee" ei ole todellakaan hyväksyttävä. Yhteiskunta, jossa kansalainen ei voi luottaa järjestysvaltaan, ei ole sivistynyt yhteiskunta.

tiistai 11. joulukuuta 2007

Itänaapurissa jotain mätää

Presidentinvaaleihin on aikaa vielä useita kuukausia, mutta vaalien voittaja on silti jo selvillä. Samalla taidetaan tietää jo seuraavan pääministerin nimi. Ei kuulosta kovin demokraattiselta, mutta on valitettavasti totisinta totta itärajamme tulla puolen.

Olin tippua tuolilta Ylen uutisankkurin eilen illalla aloittaessa uutissähkeen suurinpiirtein näin: "Venäjän seuraava presidentti on todennäköisesti Dmitri Medvedev." Uutinen asiassa oli siis se, että nykyinen presidentti Vladimir Putin oli ilmaissut tukevansa Medvedeviä ja tämähän nyky-Venäjällä tarkoittaa myös varauksetonta kansan enemmistön suosiota. Luonnollisesti tänään julkaistussa uutisessa Medvedev kannattaa Putinia seuraavaksi pääministeriksi. Piiri pieni pyörii jne.

Venäjällä tuntuu yhä olevan tsaarinvallan perintönä kaipuu vahvaan johtajaan, joka sanelee mitä mieltä ihmisten pitää olla ja miten heidän tulee toimia. Putinin suosiota on länsimaisen sivustaseuraajan varsin vaikea ymmärtää, mutta uskon ihmisten kiintymyksen johtohahmoonsa johtuvan juuri hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja tavastaan luoda ympärilleen henkilökultti - esimerkkinä vaikka presidenttiä kannattava nuorisojärjestö Nasi tai Putinia ylistävät pop-viisut.

On myös todella surullista, että Suomessa ei edelleenkään uskalleta rohkeasti kritisoida Venäjän tilannetta, siinä missä toisen mahtivallan Yhdysvaltojen arvostelu tuntuu olevan legitiimiä kaikkialla (toki sekin on usein oikeutettua). Vastikään toimitetuissa duumanvaaleissa lienee tapahtunut jos jonkinmoista vilunkipeliä, mutta kummastipa vain Suomen pääministeri ei kommenttiensa mukaan nähnyt menettelytavoissa mitään ongelmallista vaan uskoi vaalien olleen vilpittömät. Just.

Olen ihan hillitön Venäjä-fiili, rakastan venäläistä kirjallisuutta ja kulttuuria ylipäätään. Siksi harmittaakin, että länsimaisen demokratian vakiintumisprosessi näyttää ottavan jatkuvasti takapakkia itänaapurissamme.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Sesongin maaginen paitamuoti


Postipoika oli kuljettanut itse itselleni ostamani joululahjan jo mukavasti etuajassa. Kyllä tämä paita päällä on kiva mennä ensi vuonna katsomaan, kun TamU pelaa Mestarien Liigan lohkovaiheessa.

Futis mietityttää muutenkin, huomenna pitäisi tulla jo alustavia tietoja siitä, saako Veikkausliigaan noussut Rovaniemen Palloseura liigalisenssin. Lisenssihän on myönnetty seuralle poikkeusluvalla jo kahdesti, eivätkä Palloliiton säännöt anna myöden kolmannelle erivapaudelle. Oli hauska nähdä eilen Urheiluruudussa vanha insertti vuodelta 1999: tilanne Rollossa on ollut täsmälleen sama jo viime vuosituhannelta asti. Saas nähdä. Omat ajatukseni asiasta tuntuvat jumittuneen henkiseen paitsioansaan: toisaalta olisi hienoa nähdä perinteikäs RoPS liigassa, toisaalta pelisääntöjen olisi oltava kaikille samat. Jos lisenssiehtoja voi kaudesta toiseen venyttää, ei niillä ole enää mitään merkitystä.

Ääh. Hirveä suomifutiksen ja erityisesti Veikkausliigan puute. Tulisi jo liigacup korvaushoidoksi...

Kuntoilun ajatuksiaherättävästä vaikutuksesta

Tulipa käytyä pitkästä aikaa reippaalla lenkillä. Kuntoilu virkistää mieltä, kohentaa kuntoa, pitää puntarin ehjänä - ja onhan hölkätessä tai kävellessä aikaa mietiskellä niitä näitä. Parasta lenkkeilyssä taitaa kuitenkin olla sen ilmaisuus, mitä nyt kunnollisiin tossuihin kannattaa joskus satsata jos oikein ahkerasti hölköttelee. Koskahan porvari keksii maksulliset lenkkipolut? Ei nyt maalata piruja seinille (niitä on siellä jo vaikka muille jakaa), mutta mutta...

Kunnon kohottamisesta on viime vuosina tullut statussymboli ja luokkaeroja kärjistävä tekijä. Nykyään päästäkseen kuntosalille täytyy maksaa itsensä kipeäksi osakkuudesta puljussa. Toinen toistaan fiinimmät fitnesskeskukset houkuttelevat luokseen maksukykyisiä asiakkaita jotka haluavat treenata lähentäjälihaksiaan toisten kaltaistensa kanssa. Korkeat hinnat pitävät vähävaraiset ihmiset kiltisti lenkkipoluillaan ja uimahallien halpavuoroilla. Eikä sellaisia nuhjuisissa verkkareissa kuntopyörää polkevia alempikastisia edes kaivata Meidän paikkoihin haisemaan, hyi!

Menneinä vuosikymmeninä lihavuus oli merkki hyvinvoinnista ja pääomasta, nykyään asetelma on kiepahtanut päälaelleen. Terveellinen ruoka, vihannekset ja hedelmät muun muassa, on etenkin näin talvisaikaan kallista. Ei ihme, että köyhä kansa lihoo, kun suomalainen perusvihannes HK:n blöö on halvempaa kuin porkkanat. Kuntoilun kallistuminen myötäilee tätä tendenssiä tehden fyysisestä hyvinvoinnista entistä enemmän vain yläluokan yksinoikeuden.

Kehityssuunta ei ole terve. Onneksi sentään on vielä olemassa edullisia liikuntamuotoja, jotka ovat ihan yhtä hyviä elleivät parempiakin kuin kuntosaliharjoittelu: lenkkeily, uinti, talvella hiihto... vaihtoehtoja riittää. (Hiihtoa on omien muistikuvieni mukaan pidetty junttimaisena harrastuksena jo kauan. Ollessani yläasteella teimme urheilupäivänä retken laskettelukeskukseen, tosin minä ja kaverini pakkasimme mukaan murtomaasukset "juppisuksien" sijaan. Kommentit bussissa olivat mallia [halventavasti] "Meetteks te murtsikkaa, ai kun söpöö.")

Kunnon kohottaminen voisi olla hyvä uudenvuodenlupaus itse kullekin. Ja ai että olisi makeaa näyttää öisin kaupungilla notkuessa porvarille kunnon luomukeinoin tuunattua fitnesspersettä (pahoittelen alatyylistä ilmaisua, mutta ilman sitä intertekstuaalinen viittaus olisi mennyt ns. harakoille)!

PS. Oletteko huomanneet, että Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä -hitti on lepakkobiisi? Ha! Kuunnelkaapa tarkkaan ja etsikää muuten heteronormatiivisesta diskurssista merkityksellistävä repeämä, joka avaa portit tiedostavaan lesboluentaan. Uuh, sain eilen illalla huomattuani asian nin järkyttävän intellektuaalisen orgasmin, etten ollut päästä nukkumaan laisinkaan...

sunnuntai 9. joulukuuta 2007

Minun daimonini on tänään äkäinen

Kävin eilen katsomassa Kultainen kompassi -elokuvan. Leffassa mystisen Magisteriumin sadanpäämiehet poistivat koneella lapsilta sielut (joita markkeerasivat ihmisten rinnalla jatkuvasti kulkevat, eläinhahmoiset daimonit) ja näin saivat poistettua lapsilta oman tahdon - ja muutettua heidät alistuviksi, tahdottomiksi kansalaisiksi, jotka eivät osaa kapinoida eivätkä kyseenalaistaa auktoriteettejä. Ilkeät lapsenkaappaajat eli kahmaisijat sieppasivat daimoninpoiston eli irrottautumisen kohteeksi ensisijaisesti alemman yhteiskuntaluokan lapsia, työläisten vesoja ja orpovesseleitä. Leffan keskiössä oli pieni Lyra-tyttö, joka rohkeasti uskalsi lähteä taisteluun tätä julmaa koneistoa vastaan.

Symboliikka on varsin selvää. Nykyäänkin hallitseva luokka haluaisi pitää alamaisensa ruodussa, kiltteinä ja tottelevaisina. Esimerkiksi tuloerojen jatkuvasti kasvaessa nyky-Suomessa on kuitenkin ilmeistä, että jossain vaiheessa alempi kasti ei enää suostu mukisematta luovuttamaan daimoneitaan. Yhteiskuntamme vähempiosaisten, prekaarien, työttömien, opiskelijoiden ja muiden vähävaraisten, on noustava kapinaan puolustaakseen oikeuksiaan. Ei ole sattumaa, että Kultaisen kompassin pääosassa on nuori tyttö, sillä tytöiltä ja naisilta tämä yhteiskunta riistää daimonit kaikkein väkivaltaisimmin.

Itse en ainakaan halua olla tahdoton systeemin työkalu. Pidetään kiinni daimoneistamme, omasta tahdostamme ja mielipiteistämme, sillä vain siten toisenlainen maailma on mahdollinen.

(Oho. Tulipa väsynyttä maailmanparannusta tänään. Taidan tietoisesti alistaa itseni valtakoneiston leivälle ja sirkushuveille ja tehdä itsestäni harmittoman kansalaisen. Menen katsomaan kaupalliselta kanavalta mäkihyppyä.)

tiistai 4. joulukuuta 2007

Ave Roy, morituri te salutant!

Käsi pystyyn, kuinka moni oletti otsikon nähtyään tämänpäiväisen merkintäni käsittelevän Huuhkaijen väistyvää valmentajaa? Hähää, gotcha!

Kävin juuri elävissä kuvissa kokemassa ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvan Sinä elävä. Tällä kertaa hyvää kannatti odottaa - Anderssonin edellinen elokuva, mestarillinen Toisen kerroksen lauluja, pyöri teattereissa vuonna 2000. Olen mykistynyt. Mies on nero.

Anderssonin elokuvat saattavat ensinäkemältä vaikuttaa vain kokonaisuudelta toisiinsa väljästi liittyviä fragmentteja, joissa ei ole mitään selkeää juonenkuljetusta saati muutakaan dramatiikkaa. Elokuvien hienous piilee juuri tässä: ohjaaja esittää elokuvissaan tavallisia, ehkä hieman karikatyyrinomaisia ihmishahmoja arkisissa askareissaan ja tulee samalla piirtäneeksi varsin raadollisen kuvan länsinaapuristamme, jota myös kansankodiksi kutsutaan. Anderssonin elokuvissa yksikään hahmo ei ole hyvä eikä paha, vaan kaikki ovat uhreja - heidät on uhrattu kasvottoman Yhteiskunnan alttarille, jossa ihmisiä käsitellään kuin huutokaupattavaa tavaraa.

Luin eilen loppuun erään komisario Beck -kirjan, ja tietyllä tavalla samaa ruotsalaista kansankotikritiikkiä kuin mitä Sjöwall ja Wahlöö kirjoissaan esittivät jo 1970-luvulla, löytyy myös Anderssonin leffoista. Kuitenkin siinä, missä Beck-kirjoissa yhteiskunnan epäkohtiin puuttuminen on hyvin suoraa ja osoittelevaa, jopa alleviivaavaa, Andersson ainoastaan vihjaa ja antaa katsojan ajatella itse. Tämä tekee hänen elokuvistaan sekä hyvin haastavia että palkitsevia katsella. Anderssonin tapa esittää asioita epäsuorasti heijastaa postmodernia kulttuuria: maailma ei ole enää yhtä mustavalkoinen kuin Martin Beckin aikaan, syy- ja seuraussuhteet ovat hämärtyneet välinpitämättömyyden usvaan eikä ihminen voi olla enää varma edes olevansa, vaikka ajattelee. Anderssonille ruotsalainen hyvinvointivaltio on kuin epäonnistunut taikatemppu - idean tasolla loistava, mutta käytäntö ontuu. Sekä Sinä elävä - että Toisen kerroksen lauluja - elokuvasta löytyy kohtaus, jossa amatööritaikuri ryssii suunnittelemansa numeron. Ohjaaja tulee noilla kohtauksilla kuvanneeksi yhteiskuntaa todella hienosti ja ovelasti.

Erojakin näiden kahden loistavan leffan välillä löytyy. Käytyäni katsomassa Toisen kerroksen laulut, itkin taukoamatta pitkään. Elokuva oli aivan uskomattoman ahdistava, painostava ja surullinen - sen dystopisesta maailmankuvasta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Sinä elävän henkilöhahmoista paistaa eskapismi: he halajavat parempaan maailmaan, kuka päiväunelmien, kuka päihteiden, kuka varastetun lompakon tarjoaman maallisen mammonan avulla. Pako todellisuudesta tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, kun todellisuus itsessään on absurdi kun villein uni. Ja vaikka pako onkin lyhytaikaista ja paluu todellisuuteen karu ja julma, se herättää kuitenkin toivonkipinän paremmasta. Siinä missä Toisen kerroksen laulujen hahmot ruoskivat itseään synneistään vuokrayksiöissään, Sinä elävän hahmot kurkottavat pois reaalimaailmasta ja toivovat ihmettä.

Ehdin kävellä Niagarasta Kehräsaaresta melkein Sokokselle asti ennen kuin itku tuli, tällä kertaa puhdistavana ja toiveikkaana. Maailmassa on sittenkin paljon hyvää, kiitos Roy.

maanantai 3. joulukuuta 2007

Joulumaa on muutakin kuin ostoskärryjä ja hikikarpaloita


Joulu se taas on tuloillaan ja tuo muassaan stressaantuneiden ihmisten kansainvaellukset ostoskeskuksiin ja automarketteihin. Joulun sanotaan olevan juhlista jaloin, mutta minun on ainakin kovin hankala nähdä mitään jaloa hikipisarat otsallaan markkinahumussa taapertavassa perheenisukissa. Kuvioon kuuluu myös jokajouluinen mantra siitä, kuinka "tänä jouluna ei sitten osteta mitään" ja silti tuskaillaan vielä aattonakin kassajonoissa. Raadollista.

Jospa tänä jouluna annettaisiinkin toisenlaisia joululahjoja? Itse olen ottanut projektikseni tehdä tänä vuonna kaikki lahjat itse, kaapista kun löytyy keräkaupalla lankoja joille on vaikea keksiä fiksumpaakaan käyttöä. Ja tumppuja ja villasukkia täällä napapiirin läheisyydessä tarvitsee aina. (Ja jotenkin tuntuu oikeutetummalta hikoilla tuskasta pudonneen silmukan kuin sikakalliin turhakkeen takia.)

Vielä eettisempää olisi jättää kokonaan materiaaliset lahjat antamatta ja satsata palveluihin - ja tukea samalla kotimaista työllisyyttä. Mitä jos antaisit äidille, tai miksei vaikka isillekin, lahjakortin hierojalle tai kosmetologille, tai lupauksen herkullisesta ateriasta hyvässä ravintolassa? Taatusti olisi mieluisa yllätys saajalleen.

Vahvalla globaalilla omatunnolla siunattu ihminen voi taas antaa joululahjaksi hyvää mieltä ja toimeentulon helpotusta kolmannen maailman vähäväkisille. Monien järjestöjen kautta voi lahjoittaa maksamalla pienehkön rahasumman esimerkiksi lehmän, vuohia, kanoja tai terveystarkastuksen. Runsaasti vaihtoehtoja löytyy vaikkapa WorldVisionin Lahjaksi lehmä -nettikaupasta: http://www.lahjaksilehma.fi/lahjakauppa/

Selaillessani tuota lahjakauppaa aloin kokea valtaisaa kognitiivista dissonanssia eli tiedollista riitasointua. Järjestön kautta voi lahjoittaa köyhälle perulaisperheelle pienen marsulauman sekä tykötarpeita marsulan rakentamista varten. Marsu on Etelä-Amerikassa perinteistä juhlaruokaa, erittäin ravitsevaa ja koska epeli on vielä kova sikiämään, erinomainen helpotus vähävaraisten ihmisten ruokahuoltoon. Itse olen kuitenkin aina mieltänyt palleroisen marsun vain ja ainoastaan hellittäväksi lemmikiksi, jonka syöminen tuntuu julmalta ajatukselta. Toisaalta sydämeni ei antaisi myöten lahjoittaa karvakeriä syötäviksi, toisaalta taas tietoisuus Andien vuoriston perheiden ahdingosta korventaa. Aargh! Kuka Perkele soittaa cortexissani klustereita rystysillä?

No jaa. Itse odotan joulussa eniten lomaa ja yhdessäoloa rakkaiden ihmisten kanssa. Sitä ei voi mikään maallinen mammona korvata. Rattoisaa adventtiaikaa!