Rotuopiston penkillä

Yhtä varma merkki kesästä kuin kärpäset ovat mainoskanavien hömppäuusinnat. Tänä kesänä toosasta on suoltunut muun muassa Poliisiopisto-sarjaa, mikä sopiikin lämpöisiin kesäiltoihin kuin nakutettu. Elokuvat näyttelivät merkittävää roolia ainakin allekirjoittaneen esipuberteettisessa mediamaisemassa, enkä Facebook-ystävieni statuspäivityksistä päätellen ole todellakaan ainoa. Sarjan neljäs osa kirvoitti eilen seinälleni esimerkiksi seuraavanlaisen kommentin:

Mä en kyllä pitkään katsoisi omina fb-kavereina tyyppejä jotka haukkuu Poliisiopistoja.

Tästä oli pakko tykätä.

Mutta asiaan. Olen puuhastellut kesän ajan rotukysymysten parissa Pelastakaa Lasten No Racism -projektissa, joten rodullistamisen problematiikka on ollut ajatuksissani ns. framilla. Poliisiopistot heijastelevat tuotantoaikansa rodullisia jännitteitä ja keskushahmoista usea on musta. Tämän kirjoituksen idea lähti siitä, että jouduin aamulla (en todellakaan muista mistä asia edes päähäni pälkähti :D) hetken aikaa aidosti pohtimaan, oliko suustaan hassuja ääniä päästävä human beatbox Jones musta vai ei (on). 80-luvun herkässä ilmapiirissä hahmo, jolla on jokin niin dominoiva ominaisuus että se syrjäyttää rodun ensisijaisena merkityksellistäjänä tuntuu aidosti vallankumoukselliselta. Populaareissa esityksissähän hahmojen näennäinen yksiulotteisuus on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja Poliisiopistojen valkoihoisetkin hahmot noudattavat tätä skeemaa.

Poliisiopisto-elokuvien muut mustat päähenkilöt, Hightower ja Hooks, ovat stereotyyppisempiä mustia. Uikuttava musta nainenhan on tuttu jo Tuulen Viemää -elokuvasta ja lukuisista muista esityksistä, ja kimeä-ääninen Hooks (toivoisin hahmon nimen viittaavan pienellä kirjoitettavaan kaimaansa, mutta tässä taidan olla liian toiveikas) asettuu näppärästi osaksi representaatioiden ketjua. On tärkeää huomata, miten hahmo suhteutuu katsojan ajatuksissa nimenomaan mustan naisen kuvaan eikä mustiin naisiin todellisina, lihallisina olentoina. Katsoja tunnistaa hahmon stereotyyppisyyden, mistä huumori syntyy. Hahmo on viety niin kertakaikkisen överiksi, että katsoja ei enää naurakaan mustalle naiselle, vaan kulttuurimme stereotypialle mustista naisista vinkuvina vässyköinä.

Sama asettelu on ilmeinen myös jättiläismäisen Hightowerin (sic) hahmossa. Katsoessani joitakin viikkoja sitten sarjan ensimmäistä elokuvaa vaikutuin eräästä kohtauksesta, jonka olin onnistunut unohtamaan. Kyse oli tietenkin kohtauksesta, jossa pahis-komentaja haukkuu Hooksia "läskiksi nekruämmäksi" ja suututtaa Hightowerin niin, että tämä kaataa poliisiauton katolleen ja erotetaan episodin seurauksena koulusta. Koko kohtaus on rakennettu rotujen välisen dynamiikan varaan, ja lopputulemana mustat näyttäytyvät sankareina ja "hyviksinä". Tehokkaampaa antirasistista propagandaa on varmasti ollut 80-luvulla hankalaa kuvitella, ja asetelman konstailematon ja peittelemätön tarkoitushakuisuus tuntuu yhä melkein shokeeraavalta.

Rakastan populaarikulttuuria, ja kerta toisensa jälkeen lumoudun populaarien esitysten monitulkintaisuudesta ja genren kyvystä käsitteellistää hankalia yhteiskunnallisia valtahierarkioita. Pintaa raaputtamalla näennäisen ääliömäisistä Poliisiopistoistakin paljastuu kantaaottavia piirteitä. Ja tärkeintähän on se, mitä katsoja leffasta saa. Ja jos esiteinin pallopollaan tarttuu mukahassun kakkahuumorin sun muun lomassa vähän yhteiskuntakritiikkiäkin, ei elokuvaa voi teilata.