Viime aikoina on mediassa herännyt polemiikkia siitä, mitä internetissä voi ja saa sanoa - ja joskus jopa siitä, mitä pitäisi sanoa ettei mainittaisi. Ruben Stiller hiillosti viime viikon Pressiklubi-ohjelmassa puheenjohtaja Arhinmäkeä siitä, että tämä ei ollut Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä maininnut tapahtumasta blogissaan sanaakaan vaan keskittyi ihan toisenlaisiin rakennelmiin, nimittäin graffitiaitoihin. Stillerin kärjistetyn näkemyksen mukaan Paavon Berliinin-tapahtumien ignorointi ilmensi melkoista historian ymmärtämättömyyttä ja tyylitajuttomuutta.
Ruben Stillerin tapaan haastatella kuuluu toki ylenpalttinen liioittelu ja ärsyttäminenkin, mutta tällä kertaa mies ei osunut ihan maaliinsa vaan lipsahti taantumukselliseksi kökkötraktoriksi. Internetin hienoimpia puolia on sen toimiminen vaihtoehtoisena tiedonvälityskanavana, vastapainona television, radion ja suuryhtiöiden omistamien sanomalehtien usein kaupallisesti määrittyneelle informaatiotulvalle. Mitä lisäarvoa uutisvirtaan olisi tuonut Paavon pakonomainen hymistely samasta aiheesta, josta miljoona mediataloa paasaa kärkiuutisenaan? Jännää oli myös se, miten ohjelman vieraat syyttivät Paavoa vanhojen stallareiden paapomisesta puoluessa ja sen kautta henkisestä neuvostoliittolaisuudesta. Minun silmissäni vasemmistolaisten bloggaajien pakottaminen samaan tekstuaaliseen muottiin samana päivänä haiskahtaa aika vahvasti totalitarismilta.
Ei ole myöskään aivan selvää, mitä netissä saa kirjoittaa. Jokunen viikko sitten kohistiin kokoomustyrkky Hennariikka Anderssonin edustajistovaalien jälkeisestä Facebook-avautumisesta, jonka ansiosta vihreitä vassaripaskoja löytynee vielä vuosikausia ainakin yo-vaalien mainoksista. Ensinnäkin herää kysymys, miten ihmeessä neiti voi olla niin sinisilmäinen että kuvittelee edustajistovaalit voitettavan kampanjan avulla? Edarivaalit ovat ainakin viime vuosikymmeninä olleet kaikkialla kaverivaalit, joissa äänestetään tuttua ja fiksuksi tiedettyä, mahdollisesti saman aineen opiskelijaa. Ja toisekseen, miten niin vastuullisessa asemassa (kaupunginvaltuuston jäsen ja nuorisolautakunnan puheenjohtaja) oleva voi kuvitella voivansa sanoa julkisella nettisaitilla mitä tahansa, vaikka oikeasti olisikin sitä mieltä? Mariaanien haudan syvyinen UUH ajattelemattomuudelle.
Itse opin läksyni kantapään kautta soimattuani erästä Tampereen kaupunginvaltuuston jäsentä netissä saamattomaksi. Vaikka julkaisin tekstini nimimerkillä, oli joku sankari jo muutaman päivän päästä ehtinyt vuotaa avautumiseni kyseisen valtuutetun blogiin tyyliin "Elina Vainikainen kirjoitti...". Nimimerkinkään taakse ei aina voi piiloutua, sillä loppujen lopuksi monilla palstoilla aktiivisten kirjoittelijoiden henkilöllisyys on varsin helppo arvata. Kyseisestä valtuutetusta en ole sen jälkeen uskaltanut pukahtaakaan, ainakaan tuolla palstalla.
Laitetaanpa vielä loppukevennys ja valokuvauksen oppitunti, osa "Ei näin". Mieheni yritti ottaa minusta valokuvaa alla näkyvin seurauksin. Päästä kasvaa pieniä sieviä kitaranremmejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti