Ratikkaseksuaalin tunnustuksia

Tässä jokunen päivä sitten vietettiin Autotonta päivää. Kaupungilla tallustaessa se ei kyllä näkynyt millään tavalla, aivan samoin kuin normipäivinäkin tööttäilivät kiesit Bulevardin tietyömaita väistellen. Tässä muutaman kuukauden kantakaupungissa asuneena jaksaa edelleen ihmetellä, miten ihmiset viitsivät kruisailla bemareillaan päivästä toiseen keskustan kapeilla kaduilla, näyttää perin kettumaiselta hommalta. Ammattiautoilijat ja työasioissa liikkuvat ovat toki asia erikseen, mutta taatusti valtaosalla keskustassa liikkuvista kyse on pelkästä tavasta ja mukavuudenhalusta.

Helsingissä oman auton käyttöä ei oikein järjellisesti voi perustella edes huonoilla julkisilla liikenneyhteyksillä, sillä metrolla, ratikalla ja bussilla pääsee kaikkialle. Tampereen ja Turun bussien kanssa taaplaamiseen tottuneelle tämä on pieni taivas. Muutosvastarinta nostaa silti joskus päätään yllättävissäkin asioissa: suunniteltu ratikkareitin laajennus eteläiseen kantakaupunkiin on kohdannut yllättävää vastustusta alueen yrittäjissä. Keskusteluissa on ollut esillä kaksi kilpailevaa vaihtoehtoa uudelle reitille, ja yrittäjät vastustavat nimenomaan Korkeavuorenkadun läpi kulkevaa vaihtoehtoa mutta hyväksyisivät toisen, Laivurinkadun-vaihtoehdon. Toivottavasti tämä vastustus ei torppaa koko hanketta, sillä linjojen laajennus palvelisi etelän asukkaita vauvasta vaariin. Raiteiden rakentamista Korkeavuorenkadulle vastustavat pelkäävät raitiovaunujen vievän osan alueen omaleimaisuudesta. Olisikohan kuitenkin kyseessä pelko, että ratikat vievät mennessään tilaa autojen parkkipaikoilta?

Minä pidän raitiovaunuista, ne luovat mukavaa kaupunkitunnelmaa ja ovat vielä aika sympaattisia vempeleitä. Julkiset kulkupelit saavat helposti heittäytymään tunteelliseksi: metrossa matkustamisesta tulee aina jotenkin melankolinen ja dekadentti fiilis, kun taas ratikassa on jotain kotoisampaa. Ehkä se on se kiskojen lonksuva, epäsäännöllinen kolina versus vauhtia ja virtaviivaisuutta ihannoiva koneromantiikka.