Sota odotushorisontteja vastaan

Panostin eilen kulttuuriin ja kävin katsomassa ravintola Artturissa taiteilija Kari Rainerannan runoperformanssia. Mainion esityksen hän oli ystävineen saanut tälläkin kerralla aikaan, harmi vain että yleisöä oli ilmeisesti pikkujoulukaudesta johtuen poikkeuksellisen vähän.

Odotellessani esityksen alkua selailin iltapäivälehtiä. Iltalehti oli uhrannut kokonaista kaksi aukeamaa Kristian Smedsin Tuntematon sotilas - dramatisoinnille - tai tarkalleen ottaen tuohtuneiden ihmisten kommenteille. Itse en ole kyseistä teatterikappaletta luonnollisestikaan vielä nähnyt, joten en osaa sanoa sen taiteellisesta arvosta juuta enkä jaata. Ihmisten sinänsä varsin odotetut reaktiot teokseen saivat kuitenkin minut miettimään perustavanlaatuisia asioita kulttuurin luonteesta.

Kaunokirjallisen teoksen voi dramatisoida yksinkertaistetusti kahdella tavalla: joko siirtämällä mahdollisimman orjallisesti teoksen tapahtumat näyttämölle tai sitten ottamalla enemmän taiteilijanvapauksia ja muokaten teosta rohkeammin. Käytettiin dramatisoinnissa sitten kumpaa metodia hyvänsä, on oleellista muistaa että kyseessä on aina lähtötekstistään irrallinen taideteos, jota ei tule samastaa täysin alkutekstiin. Teatterin käytettävissä olevat keinot poikkeavat niin paljon kirjallisuuden vastaavista, että näytelmän arvottaminen sen mukaan, kuinka hyvin se toistaa alkutekstin on yksinkertaisesti naiivia, typerää ja osoittaa arvottajan kulttuurikäsityksen masentavan suppeaksi.

Smedsin teoksen vastaanotossa mielenkiintoista on, että juuri kukaan kritisoijista ei vertaa teosta Linnan romaaniin, vaan Edvin Laineen elokuvaan, joka jo siis on tulkinta pohjatekstistä. Kriitikot tulevat näin tehdessään oikeuttaneeksi vain yhden tavan tulkita sinänsä monisyistä kirjaa. Niin hieno kuin tuo filmatisointi onkin, on surullista miten se vielä tänä päivänäkin ohjaa suuren yleisön odotuksia noin voimakkaasti.

Olen ymmärtänyt, että Smedsin tulkinnassa Tuntematon on revitty aika lailla pirstaleiksi ja koottu sitten uudestaan niin, että se tulee analysoineeksi paitsi sotaa an sich myös nykypäivää. Tällainen dekonstruktio on parhaimmillaan hyvin hedelmällistä, sillä se pakottaa katsojansa ajattelemaan. Totunnaista tulkintaa on helppo katsoa pohtimatta lainkaan teoksen merkitystä ja sanomaa. Smedsin näkemykseen ei varmasti voi suhtautua neutraalisti.

Taidetta täytyy aina vähän väliä pikkuisen ravistella, muuten se lakkaa olemasta taidetta muuttuen pelkäksi toisteiseksi mielihyvän tuottamisen mekanismiksi.