Helsingin Vasen-lehti saatiin viimein painosta toissapäivänä ja sitä on jaettu jo turuilla ja toreilla tämän viikonlopun aikana. Paitsi että tuttuun tapaan toimin lehden toimitussihteerinä, tein siihen juttukokonaisuuden kaupunkiviljelystä ja -kulttuurista. Aukeaman pääjuttuna oli Vuokko Hovatan ja Aino Halosen haastattelu, jota valitettavasti jouduttiin taitossa jonkin verran lyhentämään. Julkaisen sen nyt tässä alkuperäisessä asussaan.
Ihanat naiset
siirtolapuutarhassa
Helsinki haltuun
luonnon ja kulttuurin keinoin
Näyttelijä ja muusikko Vuokko
Hovatan siirtolapuutarhamökki Helsingin Pakilassa on mitä luontevin
paikka syksyiselle jutustelutuokiolle. Mukaan kutsuttiin myös Vuokon
ystävä, kulttuurintuottaja Aino Halonen. Luonto on poikkeuksellisen
läsnä koko haastattelun ajan, ja tarinoinnin keskeyttävät milloin
puista tippuvat omenat, milloin pöydälle eksynyt marjalude.
Toisaalta rajansa luonnon ja kulttuurin sekoittumisellakin: Ainon
tarina paprikan sisältä löytyneestä suuresta perhosesta saa koko
pöytäkunnan kauhistelemaan. ”Luonto on silleen ihan jees kun mä
lähden himasta, mutta mun kotiin ei ole faunalla asiaa”, hän
veistelee.
Teksti: Elina Vainikainen
Pakilan siirtolapuutarha ei ole
Helsingin ainoa, mutta suurimmasta päästä se on: havuaita kätkee
sisälleen peräti 320 pikkuista mökkiä ja pihaa. Vuokko Hovatta on
varsin tuore puutarhalainen, mutta idylli on jo ehtinyt saada hänet
täysin pauloihinsa. Hän kertoo viettäneensä koko heinäkuun
palstallaan: pari kertaa tarkoitus oli viipyä kotona pidempään,
mutta puutarhan vetovoima houkutteli naisen nopeasti takaisin.
”Ostin tämän mökin toukokuussa,
joten olen ehtinyt olla täällä vasta tämän kesän. Tätä ei
oltu kahdeksaan vuoteen käytetty, joten aluksi oli tehtävä
valtavasti remonttia ja raakaraivaamista.” Sato on jäänyt vielä
vähäiseksi, joskin marjoja ja omenoita Vuokko on jo päässyt
poimimaan. Ensi vuonna on tarkoitus aloittaa Vuokon sanoin
”vakavahenkisempi” viljely, nyt kun puutarhaan on ensin
tutustunut kunnolla. Kaikkea ei voi aloittaa heti. ”Luonto pistää
kampoihin, kun tämä on ollut niin pitkään käyttämättä”,
Vuokko myöntää.
”Täällä on ollut ilo tutustua myös
avuliaisiin ihmisiin ja saada samalla kuulla paikan historiaa.
Vastapäisen tontin mummo on ollut miehensä kanssa rakentamassa tätä
vuonna 1948, jolloin alue on perustettu”, Vuokko kertoo. Mökit
usein periytyvätkin suvuissa eikä niihin ole ulkopuolisilla kovin
helposti pääsyä, semminkin kun hinnat ovat karanneet monen
ulottumattomiin. ”Onneksi kaupungin palstojen vuokrat ovat
edullisempia.”
Pienimuotoinen viljely on naisille
tuttua ennestään. ”Meidän molempien vanhemmat kuuluvat suuriin
ikäluokkiin, joille kotitarveviljely on ollut enemmänkin
välttämättömyys”, Aino Halonen muistuttaa. Ja noina aikoina
maanviljelys oli nykyistä useammalle jokapäiväisen leivänkin
lähde. ”Munkin faija on pienviljelijän poika, niin siellä tuli
sitten kaikki kesät kykittyä naurispellolla. Kauhean lämmöllä en
sitä voi muistella, mutta hyvän makuisia vihanneksia saatiin”,
hän naureskelee. ”Mutta kun ajattelee sitä, miten maailman
ruoantuotanto on vaikeuksissa kasvavan väkimäärän takia, niin
onhan se hyvä lähtökohta pyrkiä tuottamaan edes jotain itse.”
Kaupunkiviljelytrendi saakin naisilta varauksettoman hyväksynnän.
Kaupunki elävöittyy ihmisistä
Kaupunkiviljely on vain yksi esimerkki
Helsinkiin pesiytyneestä omaehtoisesta toiminnasta. Viime aikoina
etenkin kyläjuhlat ovat keränneet väkeä kaupunginosasta toiseen.
”Ihailen sitä, miten Helsingin
kaupunkikulttuuri on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana
elävöittynyt, miten ihmiset tekevät itse ja ottavat kaupunkia
haltuun – esimerkkinä vaikka kaupunginosajuhlat”, Aino Halonen
iloitsee. Asiat eivät kuitenkaan ole niin hyvin, kuin voisivat.
”1990-luvulla tällaisia tapahtumia oli persaukisten
puoliammattilaistenkin helppo järjestää. Mikäli kyseessä oli
voittoa tuottamaton tapahtuma, kaupunki saattoi toimittaa erilaisia
asioita ilmaiseksi, mistä voi tänään enää haaveilla. On ihan
uskomatonta, että kaupunki tukee esimerkiksi Käpylän kyläjuhlia
mutta sitten laskuttaa sen saman rahan takaisin kenttävuokrana ja
erilaisina muina tarpeina”, hän hymähtää. Kaupunki toimiikin
nykyään firman kaltaisesti tulostavoitteineen. ”Jossain
vaiheessa joku vain keksi, että kulttuurillakin voi tehdä rahaa.”
Vuokko Hovatta työskentelee Helsingin
Kaupunginteatterissa, jota vastaan on hänen mielestään helppo
hyökätä. ”Usein keskustelu perustuu kuitenkin puutteelliseen
tietämykseen. Puhutaan esimerkiksi että meillä tehdään
formaattimusikaaleja, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi
Wicked-musikaalista saimme ensimmäisenä maailmassa tehdä
ei-formaatin”, hän kertoo. ”Taidelaitosten ongelma on se, että
niiden pitäisi samaan aikaan tyydyttää kaikkien tarpeet”, Aino
toteaa. ”Helsingissä on kuitenkin aivan fantastinen
teatteritarjonta.”
Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki
tekee naisten mielestä hyvää työtä, eikä korkeakulttuuriväen
viimeaikainen arvostelu saa ymmärrystä. ”Kuka sitten määrittää,
mikä on korkeakulttuuria, että ainoastaan ooppera ja klassinen
musiikki ovat sitä”, Vuokko kysyy. ”Puhuttiin Ainon kanssa
aikaisemmin, että entäs taide-elokuva, kuvataide, kirjallisuus,
teatteri, nekö eivät olekaan korkeakulttuuria?”
”Kulttuurialan ammattilaisena haluan
sanoa kulloisellekin kulttuuriministerille, että kunhan se hoitaa
hommansa mulle on ihan sama missä se pyörii näyttämässä
naamaa”, Aino summaa.
Lasten koulutus on kaikkien asia
Kulttuurin lisäksi koulutus on Aino
Haloselle tärkeä poliittinen teema.
”Meillä molemmilla kun on lapsia, on
joutunut miettimään koulutuskysymyksiä ihan toisella tavalla,
esimerkiksi luokkakokoja ja koulumatkoja”, Vuokko Hovattakin
myöntää. Syksyisin myös huoli lapsista aktivoituu ihan toisella
tavalla yhdessä vietetyn kesän jälkeen. ”Lähidemokratian
näkökulmasta olisi hirveän hienoa, jos voitaisiin yhdessä
keskustella esimerkiksi lasten koulumatkan turvallisuudesta.
Hertallakin vaikka matka kouluun on tosi lyhyt, siinä on yksi
aika hurja tienylitys ilman valoja tai töyssyjä.”
”Suurimmalle osalle helsinkiläisten
koululaisten vanhemmista koulumatkat ovat ykkösasia”, Aino Halonen
sanoo. ”Moni on valmis luottamaan kouluun ja koulutuksen sisältöön,
mutta koulumatkoja ei tavallaan hallinnoi kukaan, ja jos vanhemmat
haluavat niihin ottaa kantaa, riippuu muiden alueella toimivien
aktiivisuudesta, meneekö viesti perille”, hän pohtii.
Vanhempainyhdistysten kautta on mahdollista vaikuttaa, ja
Kalliossakin Hertan koulun yhdistys on puuttunut koulumatkan
turvattomuuteen. ”Käpylässähän me on tehty tätä tosi pitkään,
ja voitaisiin konsultoida teitä”, Aino keksii.
Toisaalta moniin asioihin paras lääke
on kotikasvatus. Ainon kotikonnuilla Käpylässä lapset
juoksentelevat holtittomasti vilkkaasti liikennöidyn Koskelantien
yli. ”Tällaiset asiat lähtevät kotoa. Toivoisin, että myös
vanhemmat ottaisivat kantaa eivätkä jättäisi kaikkea koulun
harteille”, hän vetoaa. ”Moni ajattelee, etteivät vanhemmat
voisi vaikuttaa”, Vuokkokin toteaa. ”Vaikuttaa voi myös
koulupäivän sisäisiin asioihin. Hertan luokassakin on ollut
työrauhaongelmia, ja kyllä se on myös vanhempien asia kasvattaa
lapsensa niin, ettei opettajan työ ole pelkkää poliisina
toimimista.”
”Tärkeintä mitä vanhemmat voivat
tehdä, on puhua toisilleen”, Aino kiteyttää. ”Pitää
keskustella ihan pienistä asioista, kuten mitä meidän tai teidän
lapset tekevät, kotiintuloajoista, läksyistä... Kaikki vanhemmat
kuitenkin miettivät, miten asiat muissa perheissä ovat”, hän
ohjeistaa. ”Ja lapset aina väittävät, että 'kun sekin saa sitä
ja tätä' ja sehän on yleensä ihan puuta heinää.”
Luova hulluus voimavarana
Naisilla on tiedossa työteliäs syksy.
Paitsi että Aino tekee vaalikampanjaansa ja Vuokolla on leipätyönsä
Helsingin Kaupunginteatterissa, he puuhailevat myös yhteisen
produktion parissa. Vain kerran esitettävä konsertti järjestetään
juuri tämän lehden ilmestymisen aikaan, 6.10.
”Aino tuottaa mun Savoy-teatteriin
tulevaa keikkaa. Hänen kanssaan on ihana työskennellä, koska hän
on tehnyt paljon pieniä, spesiaaleja juttuja, mikä näkyy hänen
työtavoissaan”, Vuokko kertoo. ”Ne jutut ovat aina lähteneet
hulluista ihmisistä”, Aino lisää. ”Ja siitä, että ensin
heittää jonkun hullun idean ja se sitten siinä yhteisesti
jalostuu”, Vuokko komppaa.
”Minä, Aino ja Ainon äiti Aulikki
Oksanen olemme tehneet varmaankin seitsemän vuotta yhdessä
kaikennäköistä. Sitten saatiin tällainen idea, että mukaan
lavalle tulevat myös säveltäjät, joiden kanssa olen tehnyt eniten
yhteistyötä eli Tuure Kilpeläinen, Tuomo Prättälä ja
Kerkko Koskinen”,
Vuokko kertoo. Tänä vuonna häntä on työllistänyt Kerkko
Koskinen Kollektiivin levytysprojekti, ja omakin äänite on tulossa
ensi vuoden puolella.
”Mun
14-vuotias poikani oli ollut Huvilateltassa Kollektiivin
levynjulkkareissa ja sanoi, ettei ollut ihan hänen kaltaistaan
musiikkia”, Aino naureskelee.