tiistai 17. marraskuuta 2009

Minä vahingossa koko internetin. Onko tämä paha?

Suuren idolini Pekka Routalemmen mielestä internet on epäilemättä hyvin jännä juttu. Sieltä löytää kaikenlaista jännää tietoa ja jutustelua, ja joskus voi sanoa jotain ihan itsekin. On se jännä.

Viime aikoina on mediassa herännyt polemiikkia siitä, mitä internetissä voi ja saa sanoa - ja joskus jopa siitä, mitä pitäisi sanoa ettei mainittaisi. Ruben Stiller hiillosti viime viikon Pressiklubi-ohjelmassa puheenjohtaja Arhinmäkeä siitä, että tämä ei ollut Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä maininnut tapahtumasta blogissaan sanaakaan vaan keskittyi ihan toisenlaisiin rakennelmiin, nimittäin graffitiaitoihin. Stillerin kärjistetyn näkemyksen mukaan Paavon Berliinin-tapahtumien ignorointi ilmensi melkoista historian ymmärtämättömyyttä ja tyylitajuttomuutta.

Ruben Stillerin tapaan haastatella kuuluu toki ylenpalttinen liioittelu ja ärsyttäminenkin, mutta tällä kertaa mies ei osunut ihan maaliinsa vaan lipsahti taantumukselliseksi kökkötraktoriksi. Internetin hienoimpia puolia on sen toimiminen vaihtoehtoisena tiedonvälityskanavana, vastapainona television, radion ja suuryhtiöiden omistamien sanomalehtien usein kaupallisesti määrittyneelle informaatiotulvalle. Mitä lisäarvoa uutisvirtaan olisi tuonut Paavon pakonomainen hymistely samasta aiheesta, josta miljoona mediataloa paasaa kärkiuutisenaan? Jännää oli myös se, miten ohjelman vieraat syyttivät Paavoa vanhojen stallareiden paapomisesta puoluessa ja sen kautta henkisestä neuvostoliittolaisuudesta. Minun silmissäni vasemmistolaisten bloggaajien pakottaminen samaan tekstuaaliseen muottiin samana päivänä haiskahtaa aika vahvasti totalitarismilta.

Ei ole myöskään aivan selvää, mitä netissä saa kirjoittaa. Jokunen viikko sitten kohistiin kokoomustyrkky Hennariikka Anderssonin edustajistovaalien jälkeisestä Facebook-avautumisesta, jonka ansiosta vihreitä vassaripaskoja löytynee vielä vuosikausia ainakin yo-vaalien mainoksista. Ensinnäkin herää kysymys, miten ihmeessä neiti voi olla niin sinisilmäinen että kuvittelee edustajistovaalit voitettavan kampanjan avulla? Edarivaalit ovat ainakin viime vuosikymmeninä olleet kaikkialla kaverivaalit, joissa äänestetään tuttua ja fiksuksi tiedettyä, mahdollisesti saman aineen opiskelijaa. Ja toisekseen, miten niin vastuullisessa asemassa (kaupunginvaltuuston jäsen ja nuorisolautakunnan puheenjohtaja) oleva voi kuvitella voivansa sanoa julkisella nettisaitilla mitä tahansa, vaikka oikeasti olisikin sitä mieltä? Mariaanien haudan syvyinen UUH ajattelemattomuudelle.

Itse opin läksyni kantapään kautta soimattuani erästä Tampereen kaupunginvaltuuston jäsentä netissä saamattomaksi. Vaikka julkaisin tekstini nimimerkillä, oli joku sankari jo muutaman päivän päästä ehtinyt vuotaa avautumiseni kyseisen valtuutetun blogiin tyyliin "Elina Vainikainen kirjoitti...". Nimimerkinkään taakse ei aina voi piiloutua, sillä loppujen lopuksi monilla palstoilla aktiivisten kirjoittelijoiden henkilöllisyys on varsin helppo arvata. Kyseisestä valtuutetusta en ole sen jälkeen uskaltanut pukahtaakaan, ainakaan tuolla palstalla.

Laitetaanpa vielä loppukevennys ja valokuvauksen oppitunti, osa "Ei näin". Mieheni yritti ottaa minusta valokuvaa alla näkyvin seurauksin. Päästä kasvaa pieniä sieviä kitaranremmejä.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Vamos toverit!

Tulipa vietettyä harvinaislaatuisen virkistävä viikonloppu Vasemmistoliiton kehittämisseminaari Vamosissa. Kahteen päivään mahtui luentoja, keskustelua, työryhmätyöskentelyä, vapaamuotoista oleilua ja ennen kaikkea hyvää fiilistä oikeiden asioiden äärellä. Seminaarin päätteeksi eräs osallistujista huokaisikin, että mikseivät kaikki Vassin tapahtumat voi olla näin voimaannuttavia...

Jotenkin tuntuu, että puolueessa on tällä hetkellä käynnissä paljon hyvänsuuntaisia kehitysprosesseja. Inhottavaa sanoa, mutta ehkä eurovaalien p*rsraiskaustuloksessa oli jotain hyvääkin: ollaan viimein huomattu, että jotain todella tarttis tehdä tai puolue hiipuu pikku hiljaa olemattomiin. Paavon nousu puolueen puheenjohtajaksi oli jo askel oikeaan, nuorekkaampaan suuntaan, mutta pelkän johtoportaan uudistaminen ei riitä vaan myös kenttäväen asemasta on keskusteltava. Uudet avaukset jäsendemokratian parantamiseksi ovatkin tervetulleita, ja tervehdin ilolla esimerkiksi jäsenäänestystä puoluekokousedustajista.

Joku nosti Vamosissa esille myös Ruotsin-mallin mukaisen vasemmiston ja vihreiden yhteistyön. Valitettavasti tällaisessa, sinänsä ihan loogiselta ja perustellulta kuulostavassa allianssissa on paljon heikkouksia, joista yksi on tärkeiden teemojen väistämätön liudentuminen konsensussyistä. Ja senhän tietää, mitä saadaan kun sekoitetaan laimeaa punaista ja hailakkaa vihreää: p*skan väristähän siitä sikiää.

Eräästä työryhmästä nousi esiin tärkeä ajatus. Vasemmiston on vallattava vapauden käsite takaisin oikeistolta, jonka propagoima vapaus ei ole aitoa, vain ainoastaan markkinavoimien vapautta. Oikeiston vapaa ihminen on vapaa ainoastaan kuluttamaan.

Sitten viime blogeeraukseni maailmalla on tapahtunut mullistavia. Tapaus Soile Lautsi jaksaa puhuttaa. Itse en enää oikein tiedä, mitä tuosta krusifiksikahnauksesta pitäisi tuumata. Ensin asiasta kuullessani innostuin suuresti, sillä en hyväksy uskonnollisten symbolien läsnäoloa maallisissa, julkisissa tiloissa. Mutta onko tämä kuitenkin sitä pahaa kulttuuri-imperialismia, jota vastaan pitäisi taistella? Onko älyllisesti epärehellistä vastustaa ristillä riippuvaa Kristusta, mutta hiljaa hyväksyä angloamerikkalaisen kulttuurin laajamittainen invaasio kaikkialla? Miksi Suomessa pitää juhlia Halloweeniä eikä kekriä? Niinpä.