Pariisin terrori-iskun jälkimainingeissa ovat taas nousseet esille kriittiset äänenpainot, joissa on (sinänsä aivan perustellusti) huomautettu eurosentrismistä ja vain länsimaisen ihmisen kärsimysten esille nostamisesta. On tietenkin ongelmallista, että emme reagoi samalla intensiteetillä Beirutissa tai Libanonissa tapahtuneisiin iskuihin. Samalla se on kuitenkin inhimillistä ja ymmärrettävää, ja yksittäisen ihmisen syyllistäminen surustaan on moukkamaista.
Suurin osa suomalaisista on mediaa seuratessaan länsimaisen tiedonvälityksen varassa. Moni meistä seurasi Pariisin iskuja reaaliajassa joko television livekuvasta tai sosiaalisesta mediasta. Itse hakkasin refresh-nappia Futisforumilla, jonne innokkaat uutisnarkkarit päivittivät jatkuvasti uusinta tietoa eri lähteistä. On ymmärrettävää, että tällä tavalla iholle tuleva uutisointi saa aikaan ihmisissä aivan erilaista ahdistusta kuin lyhyt uutisraportti eilen tapahtuneesta pommi-iskusta jossain kaukana. Kyse on siis ennen kaikkea länsimaisen tiedonvälityksen toimintatavoista, ja eurosentrisyydestä syyttely pitäisikin kohdistaa mediaan yksittäisten ihmisten sijaan.
Lisäksi yksittäisen ihmisen surun ja ahdistuksen motiiveja on mahdotonta ja epäoikeudenmukaista arvailla. Moni meistä on käynyt Ranskassa, joillakuilla voi olla siellä tuttuja, sukulaisiakin. Suru voi olla henkilökohtaisempaa kuin kiivaimmat kriitikot malttavat hahmottaa. Tästäkin syystä yksittäisen Ranskan lipun profiilikuvakseen vaihtaneen Facebook-käyttäjän kurmoottaminen on epäreilua. Jokaisella meillä tulee olla oikeus suruun ja pelkoon, eikä siitä tule syyllistää.
On tietenkin totta, ettei Ranska ole mitenkään viaton toimija kansainvälisillä sotatantereilla. Muistamme verisen siirtomaahistorian ja viime aikojen pommitukset Lähi-idässä. Teatterissa, ravintoloissa tai futisstadionin porteilla kuolleet ihmiset eivät kuitenkaan ole näistä mitenkään vastuussa. Siviileihin kohdistuneita iskuja ei voi oikeuttaa millään, missään, koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti