tiistai 21. huhtikuuta 2015

Meidän jengi (ja ne muut)

Tuskin olen ainoa, joka hairahtui ennusteissaan 2011 eduskuntavaalien jälkeen harhaan. Kuvittelin jytkyn lerpahtavan alta aikayksikön, kun perussuomalaiset pääsevät vallankahvaan ja saavat todella näyttää, mihin kykenevät - mitä en olettanut kovin kummoiseksi. Noh, kuten tiedämme, olin karkeasti väärässä. Keskustan vaalivoitto ja kannatuksen suuruus ei tullut minulle minään yllätyksenä, ja kykenen sen taustat aivan hyvin ymmärtämään. Persujen torjuntavoitto sitä vastoin vaikutti ensi alkuun täydeltä mysteeriltä: onhan kulunut nelivuotiskausi ollut lukuisten skandaalien täyttämää jo pelkästään eduskunnassa, kuntatasolta en edes aloita. Mikä sai ihmiset vielä kerran luottamaan perussuomalaisiin?



Olen, pohdittuani asiaa ja keskusteltuani itseäni fiksumpien ihmisten kanssa, tullut siihen tulokseen, että persujen suosion pysyvyydessä ei ole kyse niinkään asioista - "maahanmuuttokriittisyyttä" lukuun ottamatta - kuin ihmisistä, ja nimenomaan äänestäjistä itsestään. Timo Soini on useasti korostanut puolueensa luonnetta kansanliikkeenä, ja itse väitän, että PS on nimenomaan identiteettipoliittinen kansanliike. Se tukeutuu kannattajiensa mielikuviin omasta itsestään, siitä, mitä "me" olemme. Kyse on myös halusta kuulua porukkaan: me olemme tällaisia, ja meitä on monta.

Identiteettipolitiikassa on aina kyse paitsi meistä, myös muista, niistä, keitä emme ole. Vastapooli rajaa omaa itseä ja on usein helpommin määritettävissä kuin oma identiteetti itsessään. Kuten dosentti Teppo Eskelinen facebook-seinälläni huomautti, on aidosti merkityksellistä, että Teuvo Hakkarainen kertoo haastattelussa, ettei ole ainakaan mistään Kumpulasta sen sijaan, että valitsisi kielteisesti määrittyvän paikan tilalle esimerkiksi Eiran. Vastinpariksi, ei-toivotuksi Toiseksi, määrittyy punavihreä kulttuurieliitti perinteisen herravihan kohteen, (suomenruotsalaisen) taloudellisen eliitin sijaan. Sama logiikkahan näyttäytyy persujen politiikassa yleisemminkin: sen sijaan, että kritisoitaisiin pääoman valtaa perinteisen työväenliikkeen tapaan, nousevat inhokkilistan kärkeen punavihreää ja kaupunkilaista eetosta kuvaavat määreet, "suvaitsevaisuus" ja jossain määrin myös koulutus.

Perussuomalaiset tuntuu osuneen kultasuoneen vetoamalla sellaisiin ominaisuuksiin, jotka niiden kantajat kokevat uhatuiksi - tai ainakin heille on helppo uskotella asian olevan niin. Olen lukuisia kertoja törmännyt väitteeseen, miten tosiasiassa syrjitty kansanosa onkin valkoihoinen, lihaasyövä heteromies vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tai maahanmuuttajien sijaan. Samoinhan aikoinaan työväenpuolueiden retoriikka kumpusi sorrettuna olemisen kokemuksesta, eikä olekaan sattumaa, että Timo Soini puhuu puolueestaan työväenpuolueena ilman sosialismia. Vedotaan yhteiseen kokemukseen ulkoisesta uhasta, joka ottaa milloin islamisaation, milloin avioliitto-instituution romuttamisen hahmon. Tiedetään varsin hyvin, että perussuomalaisiin on vuotanut väkeä etenkin demareista, eikä edelläkuvatun ilmiön vuoksi kyse ole mistään yllätyksestä etenkin, kun teolliset työpaikat tunnetusti ovat Suomessa monin paikoin liipaisimella. Mutta sen sijaan, että työpaikkojen menetyksestä syytettäisiin ylikansallista pääomaa ja bisnestä, osoitetaan syyttävä sormi viherhumppaajiin rikkidirektiiveineen, päästörajoituksineen ja työt vievien maahanmuuttajien haalimisineen.

Mediassa on huvittavissa määrin nostettu vaalien jälkeen esiin kansan oletettu kahtiajako, joka toistaa edellä kuvaamaani: on kaupunkilainen punavihreä kulttuuriväki ja ne muut, ja vain kulttuurijengi on sokea toisen puolen elämismaailmalle.  Tässähän on muutama perustason virhe. Kuten olen toisaalla kirjoittanut, ei ole olemassa mitään yhtä tai kahta kuplaa vaan jokainen meistä itse asiassa elää enemmän tai vähemmän kuplassa - ja ymmärtämättömyys on molemminpuolista. Persujen politiikka ja sen voima rakentuu nimenomaan samastumiseen perustuvan kuplan vahvistamiselle, mikä sinänsä on aivan ymmärrettävä ja turvallisuushakuinen reaktio monimutkaistuvassa maailmassa.

Samastumisella ja identiteettipolitiikalla voidaan näemmä saada kaksi vaalivoittoa putkeen, mutta aidosti Soinin jengin anti politiikalle katsotaan tulevalla hallituskaudella. Kun perussuomalaisten on käytännössä pakko mennä seuraavaan hallitukseen mukaan, nähdään puolueen kellokkaiden todellinen karva. Silloin ei pärjätä pelkillä tätä me emme ole -rajanvedoilla, vaan tarvitaan omia linjoja. Mitä ne ovat, jää nähtäväksi.





1 kommentti:

Keiju kirjoitti...

Onpa jännä sattumus. Juuri käveltiin Helsingissä asuvan ystävän kanssa vaalisunnuntaina Kumpulan läpi. Puhuimme siitä, kuinka Käpylä ja Kumpula on täynnä koko maan mittapuulla todella rikkaita ihmisiä, jotka ovat ihan eliittiä, vaikkeivät ole ymmärtävinään sitä ja äänestävät vihreitä – joskus jopa vasemmistoa. Nättiähän siellä on, ja rauhallista ja turvallista, niin kuin vain lähellä valtakunnan pääkaupungin keskustaa voi ikinä olla.

Hakkaraisen ynnä muiden persuilijoiden jutut vain sivuuttavat, että valtaosa vasemmistolaisista (etenkin heistä, jotka ovat koko mieleltään ja sydämeltään _vasemmistolaisia_ eivätkä äänestä vihreitä, joskus eivät edes vasemmistoliittoa) on yhä aivan erilaisista oloista ja piireistä. Täältä Länsi-Tampereelta käsin Kumpulan puutalokadut ovat suunnilleen yhtä kaukana kuin Viitasaaren "mettät". Pispala on kyllä aika lähellä, mutta siellä porvarit halveksivat punkkareita ja elämäntapahippejä kotikulmillaan – ja päinvastoin.