Pidemmät naiset siirtolapuutarhassa

Helsingin Vasen-lehti saatiin viimein painosta toissapäivänä ja sitä on jaettu jo turuilla ja toreilla tämän viikonlopun aikana. Paitsi että tuttuun tapaan toimin lehden toimitussihteerinä, tein siihen juttukokonaisuuden kaupunkiviljelystä ja -kulttuurista. Aukeaman pääjuttuna oli Vuokko Hovatan ja Aino Halosen haastattelu, jota valitettavasti jouduttiin taitossa jonkin verran lyhentämään. Julkaisen sen nyt tässä alkuperäisessä asussaan.

Ihanat naiset siirtolapuutarhassa

Helsinki haltuun luonnon ja kulttuurin keinoin

Näyttelijä ja muusikko Vuokko Hovatan siirtolapuutarhamökki Helsingin Pakilassa on mitä luontevin paikka syksyiselle jutustelutuokiolle. Mukaan kutsuttiin myös Vuokon ystävä, kulttuurintuottaja Aino Halonen. Luonto on poikkeuksellisen läsnä koko haastattelun ajan, ja tarinoinnin keskeyttävät milloin puista tippuvat omenat, milloin pöydälle eksynyt marjalude. Toisaalta rajansa luonnon ja kulttuurin sekoittumisellakin: Ainon tarina paprikan sisältä löytyneestä suuresta perhosesta saa koko pöytäkunnan kauhistelemaan. ”Luonto on silleen ihan jees kun mä lähden himasta, mutta mun kotiin ei ole faunalla asiaa”, hän veistelee.

Teksti: Elina Vainikainen

Pakilan siirtolapuutarha ei ole Helsingin ainoa, mutta suurimmasta päästä se on: havuaita kätkee sisälleen peräti 320 pikkuista mökkiä ja pihaa. Vuokko Hovatta on varsin tuore puutarhalainen, mutta idylli on jo ehtinyt saada hänet täysin pauloihinsa. Hän kertoo viettäneensä koko heinäkuun palstallaan: pari kertaa tarkoitus oli viipyä kotona pidempään, mutta puutarhan vetovoima houkutteli naisen nopeasti takaisin.

”Ostin tämän mökin toukokuussa, joten olen ehtinyt olla täällä vasta tämän kesän. Tätä ei oltu kahdeksaan vuoteen käytetty, joten aluksi oli tehtävä valtavasti remonttia ja raakaraivaamista.” Sato on jäänyt vielä vähäiseksi, joskin marjoja ja omenoita Vuokko on jo päässyt poimimaan. Ensi vuonna on tarkoitus aloittaa Vuokon sanoin ”vakavahenkisempi” viljely, nyt kun puutarhaan on ensin tutustunut kunnolla. Kaikkea ei voi aloittaa heti. ”Luonto pistää kampoihin, kun tämä on ollut niin pitkään käyttämättä”, Vuokko myöntää.

”Täällä on ollut ilo tutustua myös avuliaisiin ihmisiin ja saada samalla kuulla paikan historiaa. Vastapäisen tontin mummo on ollut miehensä kanssa rakentamassa tätä vuonna 1948, jolloin alue on perustettu”, Vuokko kertoo. Mökit usein periytyvätkin suvuissa eikä niihin ole ulkopuolisilla kovin helposti pääsyä, semminkin kun hinnat ovat karanneet monen ulottumattomiin. ”Onneksi kaupungin palstojen vuokrat ovat edullisempia.”

Pienimuotoinen viljely on naisille tuttua ennestään. ”Meidän molempien vanhemmat kuuluvat suuriin ikäluokkiin, joille kotitarveviljely on ollut enemmänkin välttämättömyys”, Aino Halonen muistuttaa. Ja noina aikoina maanviljelys oli nykyistä useammalle jokapäiväisen leivänkin lähde. ”Munkin faija on pienviljelijän poika, niin siellä tuli sitten kaikki kesät kykittyä naurispellolla. Kauhean lämmöllä en sitä voi muistella, mutta hyvän makuisia vihanneksia saatiin”, hän naureskelee. ”Mutta kun ajattelee sitä, miten maailman ruoantuotanto on vaikeuksissa kasvavan väkimäärän takia, niin onhan se hyvä lähtökohta pyrkiä tuottamaan edes jotain itse.” Kaupunkiviljelytrendi saakin naisilta varauksettoman hyväksynnän.

Kaupunki elävöittyy ihmisistä

Kaupunkiviljely on vain yksi esimerkki Helsinkiin pesiytyneestä omaehtoisesta toiminnasta. Viime aikoina etenkin kyläjuhlat ovat keränneet väkeä kaupunginosasta toiseen.

”Ihailen sitä, miten Helsingin kaupunkikulttuuri on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana elävöittynyt, miten ihmiset tekevät itse ja ottavat kaupunkia haltuun – esimerkkinä vaikka kaupunginosajuhlat”, Aino Halonen iloitsee. Asiat eivät kuitenkaan ole niin hyvin, kuin voisivat. ”1990-luvulla tällaisia tapahtumia oli persaukisten puoliammattilaistenkin helppo järjestää. Mikäli kyseessä oli voittoa tuottamaton tapahtuma, kaupunki saattoi toimittaa erilaisia asioita ilmaiseksi, mistä voi tänään enää haaveilla. On ihan uskomatonta, että kaupunki tukee esimerkiksi Käpylän kyläjuhlia mutta sitten laskuttaa sen saman rahan takaisin kenttävuokrana ja erilaisina muina tarpeina”, hän hymähtää. Kaupunki toimiikin nykyään firman kaltaisesti tulostavoitteineen. ”Jossain vaiheessa joku vain keksi, että kulttuurillakin voi tehdä rahaa.”

Vuokko Hovatta työskentelee Helsingin Kaupunginteatterissa, jota vastaan on hänen mielestään helppo hyökätä. ”Usein keskustelu perustuu kuitenkin puutteelliseen tietämykseen. Puhutaan esimerkiksi että meillä tehdään formaattimusikaaleja, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Wicked-musikaalista saimme ensimmäisenä maailmassa tehdä ei-formaatin”, hän kertoo. ”Taidelaitosten ongelma on se, että niiden pitäisi samaan aikaan tyydyttää kaikkien tarpeet”, Aino toteaa. ”Helsingissä on kuitenkin aivan fantastinen teatteritarjonta.”

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki tekee naisten mielestä hyvää työtä, eikä korkeakulttuuriväen viimeaikainen arvostelu saa ymmärrystä. ”Kuka sitten määrittää, mikä on korkeakulttuuria, että ainoastaan ooppera ja klassinen musiikki ovat sitä”, Vuokko kysyy. ”Puhuttiin Ainon kanssa aikaisemmin, että entäs taide-elokuva, kuvataide, kirjallisuus, teatteri, nekö eivät olekaan korkeakulttuuria?”

”Kulttuurialan ammattilaisena haluan sanoa kulloisellekin kulttuuriministerille, että kunhan se hoitaa hommansa mulle on ihan sama missä se pyörii näyttämässä naamaa”, Aino summaa.

Lasten koulutus on kaikkien asia

Kulttuurin lisäksi koulutus on Aino Haloselle tärkeä poliittinen teema.

”Meillä molemmilla kun on lapsia, on joutunut miettimään koulutuskysymyksiä ihan toisella tavalla, esimerkiksi luokkakokoja ja koulumatkoja”, Vuokko Hovattakin myöntää. Syksyisin myös huoli lapsista aktivoituu ihan toisella tavalla yhdessä vietetyn kesän jälkeen. ”Lähidemokratian näkökulmasta olisi hirveän hienoa, jos voitaisiin yhdessä keskustella esimerkiksi lasten koulumatkan turvallisuudesta. Hertallakin vaikka matka kouluun on tosi lyhyt, siinä on yksi aika hurja tienylitys ilman valoja tai töyssyjä.”

”Suurimmalle osalle helsinkiläisten koululaisten vanhemmista koulumatkat ovat ykkösasia”, Aino Halonen sanoo. ”Moni on valmis luottamaan kouluun ja koulutuksen sisältöön, mutta koulumatkoja ei tavallaan hallinnoi kukaan, ja jos vanhemmat haluavat niihin ottaa kantaa, riippuu muiden alueella toimivien aktiivisuudesta, meneekö viesti perille”, hän pohtii. Vanhempainyhdistysten kautta on mahdollista vaikuttaa, ja Kalliossakin Hertan koulun yhdistys on puuttunut koulumatkan turvattomuuteen. ”Käpylässähän me on tehty tätä tosi pitkään, ja voitaisiin konsultoida teitä”, Aino keksii.

Toisaalta moniin asioihin paras lääke on kotikasvatus. Ainon kotikonnuilla Käpylässä lapset juoksentelevat holtittomasti vilkkaasti liikennöidyn Koskelantien yli. ”Tällaiset asiat lähtevät kotoa. Toivoisin, että myös vanhemmat ottaisivat kantaa eivätkä jättäisi kaikkea koulun harteille”, hän vetoaa. ”Moni ajattelee, etteivät vanhemmat voisi vaikuttaa”, Vuokkokin toteaa. ”Vaikuttaa voi myös koulupäivän sisäisiin asioihin. Hertan luokassakin on ollut työrauhaongelmia, ja kyllä se on myös vanhempien asia kasvattaa lapsensa niin, ettei opettajan työ ole pelkkää poliisina toimimista.”

”Tärkeintä mitä vanhemmat voivat tehdä, on puhua toisilleen”, Aino kiteyttää. ”Pitää keskustella ihan pienistä asioista, kuten mitä meidän tai teidän lapset tekevät, kotiintuloajoista, läksyistä... Kaikki vanhemmat kuitenkin miettivät, miten asiat muissa perheissä ovat”, hän ohjeistaa. ”Ja lapset aina väittävät, että 'kun sekin saa sitä ja tätä' ja sehän on yleensä ihan puuta heinää.”

Luova hulluus voimavarana

Naisilla on tiedossa työteliäs syksy. Paitsi että Aino tekee vaalikampanjaansa ja Vuokolla on leipätyönsä Helsingin Kaupunginteatterissa, he puuhailevat myös yhteisen produktion parissa. Vain kerran esitettävä konsertti järjestetään juuri tämän lehden ilmestymisen aikaan, 6.10.

”Aino tuottaa mun Savoy-teatteriin tulevaa keikkaa. Hänen kanssaan on ihana työskennellä, koska hän on tehnyt paljon pieniä, spesiaaleja juttuja, mikä näkyy hänen työtavoissaan”, Vuokko kertoo. ”Ne jutut ovat aina lähteneet hulluista ihmisistä”, Aino lisää. ”Ja siitä, että ensin heittää jonkun hullun idean ja se sitten siinä yhteisesti jalostuu”, Vuokko komppaa.

”Minä, Aino ja Ainon äiti Aulikki Oksanen olemme tehneet varmaankin seitsemän vuotta yhdessä kaikennäköistä. Sitten saatiin tällainen idea, että mukaan lavalle tulevat myös säveltäjät, joiden kanssa olen tehnyt eniten yhteistyötä eli Tuure Kilpeläinen, Tuomo Prättälä ja Kerkko Koskinen”, Vuokko kertoo. Tänä vuonna häntä on työllistänyt Kerkko Koskinen Kollektiivin levytysprojekti, ja omakin äänite on tulossa ensi vuoden puolella.

”Mun 14-vuotias poikani oli ollut Huvilateltassa Kollektiivin levynjulkkareissa ja sanoi, ettei ollut ihan hänen kaltaistaan musiikkia”, Aino naureskelee.