On vain yhdenlainen Litmanen
Paavokin on täällä. Kääntäessäni päätäni vasemmalle huomaan
kulttuuri- ja urheiluministerin jutustelevan rennosti vessajonossa.
Hieman kauempana seurapiiritoimittaja Rita Tainola kuiskuttelee tuntemattomaksi jääneen mieshenkilön korvaan samaan aikaan, kun Pekka Hämäläinen astuu hissistä. Salamavalot välkkyvät ja ilmassa on suuren kulttuuri- ja
urheilujuhlan tuntua. Juhlakalu on pukeutunut himmeästi kiiltävään
harmaaseen seeprakuvioiseen bleiseriin, vaimonsa luottaa ajattoman
tyylikkääseen tummaan iltapukuun. Itse olen valinnut garderobistani
ylleni casuaalin sähkönsinisen Lahen Pojat JS -seuran t-paidan. Kuningas Litmanen -elokuvan kutsuvierasensi-ilta on juuri alkamassa.
Kaikkien
aikojen suurimmasta suomalaisfutaajasta kertova dokumentti on syksyn
tapaus kotimaisissa jalkapallopiireissä. Fanit ovat odottaneet rainaa
kuin kuuta nousevaa, ja ensi-illan katsomosta saattoikin bongata useita
Kuningas-paitoja sekä banderolleja. Eikä elokuva taatusti Litmasen
ihailijoille pettymys olekaan: se käy läpi Kuninkaan uran huiput,
suvannot ja notkahdukset antaen paljon puheaikaa Litmasen kanssa
pelanneille, häntä valmentaneille ja muille hänen elämäänsä
vaikuttaneille henkilöille. Hupaisia anekdoottejakin kuullaan
kourallinen.
Jalkapallon ystäville Kuningas Litmanen
on tietenkin pakkokatsottava, mutta asiaan vihkiytymättömien silmissä
se saattaa vaikuttaa jopa hivenen tylsältä. Huolellisesti toteutetun
dokumentin ainoat ongelmat ovatkin, että paitsi ettei se tuo mitään
uutta Litmasen julkikuvaan, se ei ole myöskään elokuvallisilta
arvoiltaan erityisen kummoinen. Samanlaisia puhuvien päiden pajattamia
henkilökuvia on nähty maailman sivu, ja ellei kuvauksen kohteena oleva
henkilö kiinnosta, tuskin jaksaa filmiäkään lopputeksteihin asti väijyä.
Suomifutiksen ystävän sydäntä tietenkin lämmittää kuulla
maailmantähtien ylistävän omaa poikaamme, ja elokuvasta tuleekin hyvin
esiin Litmasen kansainvälisissä jalkapallopiireissä nauttima arvostus.
Siinä mielessä dokumentti on kohteensa näköinen, että Litmasen julkikuva
on Suomessakin ollut – tähden omasta tahdosta toki – varsin
yksiulotteinen ja urakeskeinen. ”Kuninkaan” kotimaassaan saama julkisuus
on keskittynyt kahden teeman, futisansioiden ja loukkaantumisten,
ympärille. Osuvasti elokuvakin jakautuu näitä aihepiirejä noudatellen
kahteen puoliaikaan.
Litmasen perhe on mukana vain muutamassa otoksessa, ja etenkin
vanhempien muistelot pikku-Jarista ovat hykerryttäviä. Päähenkilön
pokerinaama murtuu elokuvan aikana vain kahdesti hänen muistellessaan
edesmenneitä läheisiään. Kyynelten pusertuessa raavaan miehen
silmänurkkiin katsojakin liikuttuu aidosti. Tämänkaltaista
vilpittömyyttä leffa olisi kaivannut rutosti lisää.
Kuningas
Litmanen on elokuva, joka olisi ollut ennemmin tai myöhemmin pakko joka
tapauksessa tehdä, niin suuri kansallissankari Litmanen meille on. Nyt
kun tämä pakollinen muotokuvaosuus on saatu käsiteltyä, toivoisi
seuraaviin Litmanen-elokuviin rahtusen riskinottoa. Musta Litti voisi
olla liikaa, nukkeanimaatio saattaisi jo toimiakin, tai entäpä fanin
tunteikas uskontunnustus Maradona by Kusturican malliin? Lasinilkat taipuisivat taatusti monenlaisen elokuvataiteen innoittajaksi.
Ai niin, oli ihan unohtua. Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin
loppuhetkien julkinen näyttäminen on viimeistään nyt kriminalisoitava
ankaran rangaistuksen uhalla, koska tuon taaperruksen katsominen vieläpä
isolta valkokankaalta on vakava riski terveydelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti