tiistai 19. kesäkuuta 2012

Tunnelukot

Tuskinpa arvasivat taiteilijat, millainen haloo sulatetuista lemmenlukoista syntyisi. "Lukkocasea" on ehditty ruotimaan lehtien palstoilla, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa jo usean päivän ajan, mutta muutama näkökulma vielä ansainnee tulla aukikirjoitetuksi. (Eikä minulla juuri nyt parempaakaan tekemistä ole.)

Ymmärrän erinomaisesti, mitä taiteilijat teoksellaan hakevat ja jollain tasolla ajatus jopa miellyttää minua. Ymmärrän myös Tulvan blogistin ajatuksen teoksesta henkilökohtaisen poliittisuuden manifestaationa. On totta, että lemmenlukkoihin liittyvä symboliikka on monilta osin kylmäävä, vastenmielinen ja vanhanaikainen: kun avain sanoo lukossa tiks ja heitetään järveen kuin Jati-Matic Terviksessä konsanaan, rakkauden on kestettävä myötä- ja vastamäet kunnes kuolema erottaa. "Oman elämän suuren rakkauskertomuksen symbolina toimivan uniikin rakkauslukon sulattaminen yhteen muiden samanlaisten lukkojen kanssa sulattaa myös illuusiota kertomuksen ainutlaatuisuudesta ja asettaa sen näin yhteiskunnallisen keskustelun piiriin. Henkilökohtainen on edelleen poliittista, ja tästä muistuttaminen vaatii toisinaan voimapihtejä", kirjoittaa blogisti Pieta Hyvärinen, ja hyvin kirjoittaakin.

On tietenkin totta, että postmodernin maailman palvoma yksilöllisyys ja henkilökohtainen identiteettipolitiikka ovat suurelta osin illuusiota ja kapitalistista hapatusta, jossa kansalaisuus typistyy kuluttajuudeksi. Lukkoepisodissa on kuitenkin kyse jostain muusta. Pelkistäessään lemmenparien rakkaudenilmaukset pelkäksi sarjaksi markkinalogiikan suuren teeman muunnelmia taiteilijat halveksivat yksilöllistä tunnekokemusta. Vaikka taiteessakin joskus lukko on vain lukko, nämä lukot ovat paljon enemmän: ne ovat tarinoita, ihmisille aidosti merkityksellisten elämysten merkitsijöitä, joiden mitätöinti on elitististä ja kusipäistä sanelua norsunluutornista. Tietenkin taiteen on uskallettava ottaa riskejä ja rikkoa rajoja, muuten se ei olisi taidetta vaan toisteista viihdettä. Tässä kuitenkin ylitettiin jokin sopivaisuuden raja, ja olen aidosti huolissani siitä, miten paljon tämä spektaakkeli onnistuu rapauttamaan kuvaa nykytaiteesta ihmisten mielissä.



1 kommentti:

Pasi Kirkkopelto kirjoitti...

Hämmentävää on se, että joku ilmaisunvapaudestaan selkeästi nauttiva ja tiukasti kiinni pitävä käyttää sitä osoittaakseen, että toiset samanlaiset rakastavat väärin ja ilmaisevat sen väärin - eikö?

Tämä "akti" toteuttaa täydellisesti nyky-Suomessa (-taiteessa?) vallitsevaa osallistuvan, kantaa-ottavan, "poliittisen" taiteellisen toiminnan kaavaa. Sisällöllä ja keinoilla ei ole juuri mitään merkitystä - ainoastaan sen herättämällä keskustelulla ja sen myötä julkisuusarvolla - kaikesta muusta piittaamatta. Yksinkertaisen ohjeen tällaisen projektin toteutukseen ja esimerkkejä olen esittänyt blogissani:

http://tilaisuus.squarespace.com/yhteiskunta/2012/6/20/taideteoksen-anatomia-opas-aloittelijoille-suomi-2007-2012.html